Kaivokselan historiikki

Kirjoittanut:
Leena Korhonen
FM, kaupungin valtuutettu
Kaivoksela

MEREN SAARISTOSTA JOKILAAKSON RANTASELÄNTEEKSI

Kaivoksela sijaitsee Myyrmäen selänneryhmässä pohjois-eteläsuuntaisella kallioselännejaksolla, jonka kalliosydän työntyy monin paikoin esiin avokallioina pohjamoreenipeitteen alta. Jääkautisesta mannerjäätikön paikallisesta kulkusuunnasta johtuen selänteen länsirinteen kalliot ovat jyrkät, koska ne ovat olleet kulutukselta suojassa. Jyrkänteiden alapuolelta alkavat Vantaanjoen muinaisen lasku-uoman, nykyisen Mätäojan, savikot. Idässä Kaivokselan alue laskee huomattavasti loivemmin Vantaanjoen laaksoalueen savikoille. Itäosassa Silvolan alueella ovat alueen paksuimmat hiekkakerrostumat, jotka toimivat tärkeänä pohjaveden kertymäalueena.

Alueen suhteelliset korkeusvaihtelut ovat suuret. Kaivokselan korkein kohta on vesitornin mäki, jonka lakipiste on 54 m merenpinnan yläpuolella (mpy). Mätäojan laakso on alle 18 m mpy, joten korkeuseroa on yli 35 metriä. Maaston monipuolisuus tuottaa erilaisia metsätyyppejä. Kallioisilla lakialueilla kasvaa karua havumetsää. Laskeuduttaessa Mätäojan laaksoon rinteillä on rehevien tuoreiden kangasmetsien lomassa paikoin lehtometsää. Laaksossa on korpialueita ja rehevää kosteikkoa, muun muassa ekologisesti arvokkaita tulvaniittyjä. Mätäojan lähes seisova vesi muodostaa kosteikkosysteemin, jossa pesii huomattavan runsas linnusto, joukossa muun muassa satakieliä. Muuttolinnut käyttävät aluetta levähdys- ja ruokailupaikkana.

Kaivoksela sijaitsee siis nykyisen ja muinaisen Vantaanjoen kainalossa. Sijainti hedelmällisen jokilaakson liepeillä on vaikuttanut siihen, että alueella on ollut asutusta jo varhain. Vaskivuori Kaivokselan lounaisosassa on ollut muinoin Vantaanjoen rantavuori. Sen alarinteiltä on löydetty kivikautisia asuinpaikkoja. Länsi-Vantaan alueen vanhimmat kivikautiset löydöt ovat noin 7000:n vuoden takaa. Tällöin alue oli meren sisäsaaristoa ja näin tarjosi hyvät olosuhteet hylkeenpyyntiin, metsästykseen ja kalastukseen. Arkeologisten kaivausten perusteella on todettu esihistoriallista asutusta olleen alueella noin 5000 vuoden ajan. Ajanlaskumme alussa pysyvä asutus hävisi. Syitä tähän ei varmuudella tiedetä, mutta ilmasto-olosuhteiden muuttumisen ohella Vantaan lasku-uoman siirtyminen nykyiseen paikkaansa ajanlaskumme alun tietämillä on ilmeisesti ollut merkittävänä tekijänä. Tuolloin menetettiin tärkeä kulkuväylä sekä sisämaahan että merenrannalle päin.

Uudelleen alue on ollut pysyvästi asutettuna vasta keskiajalla. Kaivokselan ja Myyrmäen välissä Mätäojan laaksossa oleva peltoalue on luultavasti ollut viljelykäytössä jo tuolloin. Kaivokselan viljelysalueen vanhasta asutuksesta on jäljellä neljä tilakokonaisuutta. Näistä parhaiten on säilynyt Gruvan tila, joka sijaitsee korkealla töyräällä kaivosalueen alapuolella. Tilan päärakennus on vuodelta 1897 ja on edustava esimerkki huvilatyylisestä maatilan päärakennuksesta.

KAIVOKSELAN RAUTAINEN MENNEISYYS

Kaivoksela on saanut nimensä alueen länsireunan metsäisellä selänteellä sijainneesta rautakaivoksesta. Vuonna 1744 Sillbölen ratsutilan mailta vuorimestari Magnus Linder löysi malmiesiintymän. Sillbölen kaivokset olivat toiminnassa vuoteen 1770, jonka jälkeen ne olivat poissa toiminnasta muutamia lyhytaikaisia yrityksiä lukuunottamatta vuoteen 1830 saakka, jolloin perustettiin suotuisasti toimintansa aloittanut yksityinen kaivosyhtiö.

Rautamalmin menekin takasi se, että osakkaat omistivat myös ruukkeja, joihin malmi kuljetettiin. Suomessa oli tuolloin yhdeksän rautakaivosta, joista Sillböle oli yksi tuottoisimmista. Erityisesti 30-luvun alusta 1840-luvun puoliväliin Sillbölen osuus Suomen rautamalmin tuotannosta oli huomattavan suuri. Vuonna 1833 kaivoksista nostettiin lähes puolet koko maan tuottamasta rautamalmista.

Sillbölen kukoistus perustui vanhoihin, osin jo 1700 -luvulla avattuihin kaivoksiin. Kun niiden malmivarat alkoivat ehtyä, oli etsittävä uusia löydöksiä, mutta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, hyvälaatuista malmia ei löytynyt riittävästi. Vuonna 1866 kaivostoiminta lopetettiin. Sillbölen malmivarat eivät olleet välttämättä kokonaisuudessaan ehtyneet mutta hyvälaatuista malmia ei löytynyt riittävästi ja ulkomailta tuotava malmi korvasi kotimaisen. Samoihin aikoihin kotimaisessa tuotannossa järvi- ja suomalmin osuus oli ohittanut kaivosmalmin.

Sillbölen kaivosalueella oli yhteensä 15 varsinaista kaivoskuilua, joista muutama täytettiin jo kaivostoiminnan aikana. Nykyisin alueella on nähtävissä 12 kaivoskuilua sekä muutamia pieniä louhoksia. Kaivokset ovat vielä suunnilleen samassa tilassa, kun ne olivat yli sata vuotta sitten. Vantaan kaupunki kunnosti alueen ulkoilualueeksi 70-luvun puolivälissä, jolloin alueelle rakennettiin polkuja ja puiset aidat kuilujen ympärille. Tuota ennen syviä ja suurelta osin veden täyttämiä kaivoskuiluja olivat ympäröineet vain ohuet piikkilanka-aidat. Kaivokselan rakennuskaavassa (Kivinen 1961) kaivosalue oli merkitty luonnonsuojelualueeksi ja kaavan selitysosassa oli perätty kaivosten asianmukaista aitaamista. Kaivosalue on nykyisin suojeltu muinaismuistolailla historiallisen ajan kiinteänä muinaismuistona.

KAIVOKSELA RAKENNETTIIN MODERNIN TEHOKKAASTI

Nykyisen Kaivokselan vuosi nolla on vuosi 1961, jolloin aluerakentamisen pioneerilähiön ensimmäiset elementit valettiin. Samaisena vuonna Rakennusliike A. Puolimatka oli ostanut yli 50 hehtaarin maa-alueen paikallisilta maanviljelijäsuvuilta, jotka olivat tilanneet alueelle rakennuskaavan nimekkäältä arkkitehdiltä, professori Olli Kiviseltä. Rakennuskaavaa laadittaessa oli syntynyt kaavan käsittämälle alueelle (silloiselle Silvolalle) uusi nimi, Kaivoksela.

Kaivokselan rakennuskaava edustaa funktionalistista kaupunkisuunnittelua, jonka keskeisiä elementtejä ovat valo, väljyys ja avoin tila. Kadut ja korttelit eivät muodosta suljettua tilaa. Keskeistä on rakennusten suhde luontoon. Kaivokselan kaavoitus noudatteli nk. bastioniteemaa, joka on tuttu Suomenlahden rannikkolinnakkeiden rakennustavasta. Selänteen reunamille sijoitettiin matalat, pitkät, muurimaiset talot korkeuskäyrien mukaisesti ja vastakohdaksi näille sijoitettiin keskelle pistemäisiä, yksiportaisia, tornitaloja. Äärimmäisenä laidoille kaavoitettiin rivitaloja pehmentämään luonnonmaiseman ja rakennetun ympäristön rajakohtaa.

Liikenteellisesti Kaivokselan suunnitelma tukeutui Hämeenlinnanväylään ja metroyhteyteen. Rakennuskaavan selostuksessa Kivinen toteaa: "Suunnitteilla oleva metroyhteys pääkaupungista tullaan johtamaan Kaivokselan alueen poikki Vantaalle. Yhteistyössä metrokomitean kanssa on metrolinja rakennuskaavassa uurrettu laaksoon, missä se kulkee yhdensuuntaisena Vaskivuorentien kanssa."

Rakentaminen alkoi syksyllä 1961 heti rakennuskaavan vahvistuttua. Kaivokselan talot suunnitteli turkulainen arkkitehti Aarne Ehojoki, jota Puolimatka käytti myös muissa kohteissaan. Ensimmäiset asukkaat muuttivat vuoden 1962 elokuussa ja asuintalojen osalta alue rakentui valmiiksi vuoteen 1966 mennessä. Rakennukset toteutettiin puolielementtiratkaisuna. Julkisivujen nauhaelementtejä tehtiin rakentamispaikalla olleessa kenttävalimossa vaakatasossa, josta ne nostettiin seinään nostureilla ja kiinnitettiin runkoon, joka oli valettu paikalla suurmuoteilla. Rakennustyömaalle vesi johdettiin vanhoista rautakaivoksista.

Rakentamisen uusi teollinen aika kuvastuu Puolimatkan Helsingin toimiston johtajan toteamuksesta: "Piti saada sarjatuotannon luonnetta, vaikka se valimo oli paremminkin katos vain. Oli mielenkiintoista seurata, miten porukka oppi ja miten rakennusmiehistä tuli elementtivalajia." Kaivokselan rakentamisen tuolloista uudenaikaisuutta kuvailtiin myös Helsingin Sanomissa: "Eräs pääkaupunkimme uusimmista satelliiteista, Kaivokselan asumalähiö, nousee kaupungin rajan taakse nykyaikaisella teholla ja vauhdilla."

Ostoskeskus valmistui kolmessa erässä ensimmäisen osan valmistuessa jo jouluksi 1962 ja viimeisen vuonna 1965. Ostoskeskus oli valmistuessaan yksi Helsingin seudun suurimmista, aikansa ostoparatiisi. Koulua kaivokselalaiset odottivat useamman vuoden. Jo syksyllä 1962 Kaivokselassa oli yli 100 kouluikäistä. Kesällä 1965 rakennettiin parakkikoulu ja syksyksi 1966 valmistui varsinainen koulurakennus. Alkuvuosina koulun oppilasmäärä kasvoi niin nopeasti, että joinakin vuosina jouduttiin perustamaan rinnakkaisluokkia jopa kesken lukuvuotta. Myöhemmin rakennuksessa toimi myös oppikoulu, joka sittemmin siirtyi Myyrmäkeen. Syksyllä 1968 valmistui päiväkoti Kaivokselaan. Kirkko kuului aivan alkuvaiheen suunnitelmiin, mutta valmistui kuitenkin vasta vuonna 1969.

Rakentamisen alkaessa Kaivoksela sijaitsi Helsingin kaupungin rajan ulkopuolella, maaseudulla, kaukana silloisista Helsingin lähiöistä. Yhtenä keskeisenä lähtökohtana maalaiskunnan puolelle rakentamisessa oli se, että maalaiskunnissa kaavoitus oli maanomistajan asia. Kaupungeilla oli jo vuoden 1931 asemakaavalaista lähtien ollut oikeus päättää kaavoituksesta alueellaan, joten maalaiskuntiin oli vaivattomampaa ja edullisempaa rakentaa. Kaivoksela oli Vantaan ensimmäinen varsinainen kerrostaloalue. Kaivokselaa pidettiin ikään kuin Helsingin lähiönä. Tunnetta lisäsi se, että Kaivokselan postiosoite oli Helsinki 44 aina vuoden 1974 lopulle, jolloin vuoden alussa perustetun Vantaan kaupungin postinumerot yhtenäistettiin.

KAIVOKSELA ALUERAKENTAMISSOPIMUSTEN PIONEERILÄHIÖ

Helsingin maalaiskunnan ja A. Puolimatka Oy:n välillä allekirjoitettiin 7.1.1964 sopimus Kaivokselan alueen kunnallisteknisistä töistä sekä yleisten rakennusten tonttien, katu- ja puistoalueiden kauppakirjat. Kunnanvaltuusto hyväksyi yksimielisesti sopimuksen. Yleisten rakennusten tonteista kunta maksoi muodollisen kauppahinnan, joka oli noin markan neliömetriltä. Sopimuksessa Puolimatka sitoutui rakentamaan kunnallistekniikan valmiiksi ja luovuttamaan sen kunnalle ilman korvausta. Rakennusliike siis sitoutui omalla kustannuksellaan rakentamaan kaavatiet, viemäriverkoston ja puhdistuslaitoksen. Hyvä juomavesi oli löytynyt Kaivokselan itäpuolelta pohjaveden kertymäalueelta, mutta viemäröinti oli ongelmallista. Lopulta oli päädytty rakentamaan biologinen puhdistamo Mätäojan pellolle, josta vesioikeuden luvalla saatiin jätevesi laskea Mätäojaan.

Kaivokselaa voidaan pitää ensimmäisenä teollisen aluerakentamisen pohjalta lähteneenä alueellisena asuntosäästäntäkohteena. Hanke lähti liikkeelle vuonna 1961, kun Helsingin Työväen Säästöpankki ja Postisäästöpankki päättivät rahoittaa A. Puolimatka Oy:n maakaupan. Tuolloin HTS:n johtajana oli Mauno Koivisto ja PSP:n johdossa Teuvo Aura. Rahoittamalla maan oston ja rakentamisen pankit saivat asunnot välitettävIksi. Alkuvuodesta 1961 alkoi asuntosäästäntä molemmissa hankkeen rahoittajapankeissa.

Aluerakentamissopimuskäytännön voidaan katsoa alkaneen edellä esitellystä Kaivokselan kunnallistekniikan rakentamissopimuksesta. Lain mukaista ei tämä käytäntö ollut. Vuoden 1958 rakennuslaissa oli säädetty kaavoitus pakolliseksi myös maalaiskunnissa, mutta kaupungeista poiketen se oli maanomistajan asia, mutta kunnan tehtäväksi oli tullut kunnallistekniikan rakentaminen kaavoitetuille alueille. Mauno Koivisto on todennut aluerakennussopimuskäytännön innovoinnista Kaivokselassa (Hankonen 1994): "Kaivoksela oli myös eräänlainen oppimisprosessi minunkin osaltani. Se oli, voisi sanoa, ensimmäinen tämän sortin aluerakentamissopimus, jossa lähdettiin jo siitä, että rakennuslain velvoitteita ei tarvitse noudattaa." Aluerakentamissopimuksin kuntien velvoitteita siirrettiin rakennusliikkeille ja näin asuntosäästäjien maksettavIksi. Aluerakentamissopimuksista tuli lähiöiden rakentamisessa maan tapa, jonka lakimiehetkin hyväksyivät.

Kaikki sopijatahot eli kunnat, rakennusliikkeet ja pankit kokivat hyötyvänsä aluerakentamisesta. Kunnat saivat alueellensa veronmaksajia, kun rakennusliikkeet rakensivat asunnot ja kustansivat kunnallistekniikan. Järjestelmä vauhditti asuntorakentamisen teollistumista, sillä sarjatuotantoon pyrkivä rakennusliike tarvitsi pitkäaikaisen rahoitussuhteen, jotta pystyi investoimaan elementtirakentamisen tuotantokalustoon. Pankit olivat keskeisessä asemassa, sillä ne pystyivät rahoituspäätöksillään säätelemään sekä kuntien että rakennusliikkeiden toimintaa ja saivat järjestelmän kautta suuren määrän asuntosäästäjiä.

Tuolloin 1960-70 -lukujen taitteessa yhteiskuntamme rakennemuutoksen seurauksena muuttovirta pääkaupunkiseudulle ja maastamuutto Ruotsiin oli suuri, joten paine asuntojen rakentamiseen oli kova. Sopimusosapuolet tekivät mielestään "isänmaallisen teon" ratkaistessaan aluerakentamiskäytännöllä rakennuslain kunnille luomat rasitteet ja näin pysäyttäen edes osan Ruotsiin suuntautuneesta siirtolaisvirrasta pääkaupunkiseudulle. Mauno Koivisto on todennut asiasta jälkeenpäin (Hankonen 1994): "Voisi sanoa, että kunnat saivat alueellensa aktiviteettia ja väkeä ilman, että heidän piti niin verisesti varustautua niitä lunastamaan, kuin rakennuslaki olisi edellyttänyt." Hänen arvionsa mukaan millään muulla kuin aluerakentamisella ei olisi voitu saada aikaan merkittävää omistusasuntovaltaista tuotantoa. Kyseisellä menettelyllä muun muassa Helsingin maalaiskunta sai alueelleen väestöä ja toimintoja, joita ei muuten mitenkään olisi ollut varaa hankkia. Ilmeisesti tämä käytäntö myös osaltaan takasi maalaiskunnan itsenäisyyden.

Leena Korhonen
FM, kaupungin valtuutettu
Kaivoksela